Näin pyhäinpäivänä pysähdyn muistelemaan äitiäni, Kaisa Pernua ja mitä olen häneltä aikanaan saanut ja todellakin, saan edelleen, vaikka hänen elämänsä päättyi jo 1983 pitkään sairauteen.
Äiti oli käsityöopettaja ja opetti minut ja vuotta vanhemman siskoni (6-v nuorempi pikkusisko ei enää ehtinyt tähän oppiin) tekemään kaikenlaista käsityön laajalla saralla. Kotona oli muutenkin meininki, että iso osa kaikenlaisista asioista tehdään itse. Isä oli myös ahkerasti mukana metallikäsitöiden opettajan taidoillaan, mutta hänen perinnöstä joskus toiste.
Pari joululahjaa kuitenkin muistelen. Joku joulu toivottiin siskon kanssa Peppi Pitkätossu-peruukkeja ja saatiinhan me ne, mutta äidin tekeminä ja hiuksien sijaan niissä oli käytetty ohutta lankaa, joka oli värjätty punaiseksi ja rautalangan kanssa letitetty saparoiksi sivuille Pepin tyyliin. Barbien vaatteille isä taas teki hienon vaaterekin ja sopivan kokoiset henkarit myös, jotta vaatteet säilyvät järjestyksessä. Se oli hieno ja on edelleen, mutta ei tähän hätään löydy vintin varastolta kuvattavaksi.
Pikkutyttöinä ommeltiin barbeille vaatteita ja ensimmäiset omatekemät farkut valmistui jo 10 vuotiaana.
Itse tehdyt Pirita-pipo, takki, tumput ja farkut taskun mallista päätellen Lee Cooper tyyliin sekä sisko ja naapurin Esa-heppa.
Yläaste ikäisenä väriä päästävät merkkifarkut oli kova juttu, ja niitä tuli tehtailtua melkein joka kuukausi uudet. Äiti löysi jostain kaupasta väriä päästävää, oikean sävyistä farkkukangasta, ja sitten piti valita vain, minkä merkkiset farkut nyt tehdään. Takataskun koristetikkaus erotti merkit toisistaan ja taskun saumaan ommeltiin pikkukätösin kirjailtu merkin logomerkki. Että semmosia piraattituotteita.
Meillä oli myös Knittax-merkkinen neulekone, jolla ensin äiti neuloi meille villasukkahousuja ja puseroita. Aika pian minäkin aloin neulomaan. 1970-luvun lopulla kirjoneulepipot olivat hitti. Kirjoneuleen sekaan neulottiin usein myös käyttäjän nimi. Siihen aikaan olin hyvin aktiivinen tallityttö Rovaniemen Ratsastusseurassa ja pian tein muutaman pipon viikkovauhtia tallikavereille kirjoneulepipoja, joissa oli kunkin lempihepan nimi.
Äiti oli hyvä, kärsivällinen opettaja (olihan sentään käsityöopettaja) ja vaativa sellainen. Hänellä oli piikki auki Rovaniemen kangaskauppa Signeen ja me saimme hakea sieltä aina kangasta ym. tarvikkeita, mitä milloinkin oli tarkoitus tehdä. Ainoa vaatimus oli, että edellinen työ on pitänyt tehdä valmiiksi ja että se on pitänyt tehdä huolella, ei huitaisten.
Minulla on nyt yli 27-vuotta käsityöalan yrittäjyyttä takana ja monesti olen miettinyt, millaista olisi ollut saada tehdä tätä matkaa yhdessä äidin kanssa. Isän mukaan äidillä oli taitoa, näkemystä ja visioita, mutta ei rohkeutta lähteä yrittäjän tielle. Itse muistan, että äidillä oli mieletön värisilmä ja hän seurasi muotitrendejä. Ehkä joskus jopa liiankin innokkaasti.
Kun olin alakoulussa, joulu- ja kevätjuhliin tehtiin aina uudet vaatteet. Yhtenä vuonna muotia oli maksihameet ja niinpä meillä oli maksihameet, minulla tummanvihreä ja siskolla sininen sekä valkeat puserot, jossa edessä röyhelöt... ja voi, kuinka minua hävetti joulujuhlassa, ja taisi joku jopa kommentoida jotain vähemmän kivaa asusta.
Tänä päivänä voin pysähtyä töissä ihastelemaan kollaasia äidin Wetterhoffin opiskeluaikana 1950-luvulla tekemistä töistä. Olen löytänyt niistä ja kaikesta muusta säilyneestä aineistosta paljon apua omaan työhön. On kyse värityksistä, kuvioista, ammattitekniikoista ja rakenteista, malleista. Lisäksi meillä on tallella äidin tekemiä mekkoja (kutonut kankaat ja ommellut), joista tosin yhtä lukuun ottamatta muut on siskoilla ja siskon tytöllä käytössä. Yhden mekon kohdalla ajattelin, että siinä on sen verran isot saumanvarat, että saisin siitä muokattua itselleni sopivan, mutta eihän nyt kukaan laita 15 sentin saumanvaroja vyötärölle. Toki nyt saattaisi saumanvarat riittää, mutta mekko on tällä hetkellä vähän liian hyvässä tallessa.
Ehkä jonakin päivänä teen muutamat mallit äitini suunnitelmien pohjalta design by Kaisa.
Rajalassa 1.11.2025 Pirita
